HDL-hypoteesi valtimotautien tutkimuksessa ja hoidossa – pettymysten jälkeen edessä renessanssi?

HDL:n kolesterolipitoisuudella on useissa tutkimuksissa todettu olevan käänteinen yhteys sepelvaltimotaudin riskiin. Yksi keskeisimmistä HDL:n valtimotaudeilta potentiaalisesti suojaavista mekanismeista on kolesterolin käänteiskuljetus, jossa HDL toimittaa kudoksista kolesterolia maksaan käsiteltäväksi. Viime vuosina julkaistuissa tutkimuksissa HDL-kolesterolia lisäävillä lääkkeillä tai HDL-tasoihin vaikuttavilla geenivarianteilla ei ole kuitenkaan yllättäen todettu olevan myönteistä vaikutusta valtimotautiriskiin. Nämä tulokset viittaavat siihen, että HDL:n kolesterolipitoisuuden ja sydän- ja verisuonitautien välillä ei todennäköisesti ole suoraa kausaalisuhdetta, vaan yhteys saattaa olla aiemmin ajateltua monimutkaisempi. Epidemiologisessa tutkimuksessa onkin alettu kiinnittää huomiota HDL:n kolesterolipitoisuuden ohella sen toimintaa kuvaaviin biomarkkereihin, joilla pyritään lähemmäs varsinaisen syy-seuraussuhteen arviointia. Näiden biomarkkerien merkityksestä valtimotautiriskin arvioinnissa on jo saatu lupaavia tutkimustuloksia. HDL:n toimintaa tehostavien lääkkeiden kehityksessä ei ole ainakaan toistaiseksi saavutettu läpimurtoa.